Julkisen sektorin koko ja rooli


Wikipedia määrittelee perinteisen poliittisen kentän jaon erinomaisesti:

Vasemmisto–oikeisto-vastakkainasettelu tai vasemmisto–oikeisto-akseli on yksi tavoista hahmottaa poliittinen kirjo. Se on nähtävissä niin politiikan historiassa kuin nykypäivässäkin, niin kansalaisten kuin muidenkin politiikan toimijoiden ajattelussa ja toiminnassa. Vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus liittyy nykyisin ensisijaisesti tulonjakoa, sosiaalipalveluja sekä valtion ja elinkeinoelämän suhteita koskeviin kysymyksiin. Vasemmiston katsotaan painottavan valtion taloudellista, säätelevää ja palveluja tuottavaa roolia, kun taas oikeiston nähdään luottavan markkinavoimiin ja haluavan pitää valtion roolin pienenä.”

Edustan poliittista oikeistoa Suomen mittakaavassa, uskoen markkinatalouteen ja kannattaen mahdollisimman tehokasta ja siroa julkista sektoria, pohjoismaisesti hyvinvointimallista kuitenkaan tinkimättä. Kansainvälisessä vertailussa en asettuisi oikeistoon, vaan enemmänkin poliittiseen keskustaan. Mutta onko nykyistä julkista sektoria mahdollista supistaa? Mielestäni on, jopa merkittävästi. Euroopan Unionille tilastotietoa tuottava Eurostat on laskenut Suomen julkisen sektorin kooksi vuonna 2019 peräti 53,3 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tällä luvulla irtoaa kakkospaikka Euroopasta, ainoastaan Ranskan julkinen sektori on suurempi. Haluan yksilöille enemmän liikkumavaraa ja mahdollisuuksia taloudellisten valintojen tekemiseen. Tämä onnistuu kevyemmän verotuksen ja tehokkaan ja siromman julkisen sektorin myötä.

Uskon myös yhteiskunnan kestävyysvajeen aiheuttavan pakottavan tarpeen tehdä julkisen sektorin leikkauksia ja tehostamista. Velaksi eläminen ei onnistunut ikuisesti Etelä-Euroopan mailla, eikä se tule onnistumaan meiltä. Korkojen nousua on jo nähtävissä, puolen prosentin nousu tarkoittaisi jo noin 500 miljoonan euron lisäkulua, siis vuosittain noin 200 euron lisätaakka jokaista verovelvollista kohden. Esko Aho kuvasi mielestäni tilanteen erinomaisesti poikkeuksellisessa pääministerin uudenvuoden puheessa 1993:

”Säästöjä on tehty ja joudutaan tekemään kansalaisten perusturvan ja välttämättömien peruspalvelujen pelastamiseksi – ei niiden romuttamiseksi.”

Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman on esittänyt rahankäytön nelikentän, rahankäytön eri vaihtoehdot seuraavasti:

  1. Käytät omaa rahaa itseesi
  2. Käytät omaa rahaa muihin
  3. Käytät muiden rahaa itseesi
  4. Käytät muiden rahaa muihin

Valtaosa julkisen sektorin työntekijöistä toimii vilpittömästi, ahkerasti ja yhteisen edun nimissä. Mutta aivan liian usein kuulemme mediasta yhteisten varojen väärinkäytöksiä, ylilyöntejä, piittaamattomuutta ja kavalluksia. Miksi se samainen katuosuus pitää kaivaa auki joka vuosi, eikö niitä kaikkia kunnallisteknisiä töitä voisi tehdä kerralla? Jokainen näistä epäkohdista on osaltaan nakertamassa ja vähentämässä kansalaisten lojaalisuutta verolainsäädännön noudattamiseen. Koen itse olevani paras henkilö päättämään omista rahoistani ja niiden käytöstä. Mitä taasen sinun rahoihin tulee, haluan jättää myös sinulle mahdollisuuden päättää itse niiden käytöstä. Tuloverotuksella on merkittävä rooli tulonsiirtojen välineenä, mutta työn tulee aina olla houkutteleva vaihtoehto. Verotuksen tulisi olla niin kevyttä, kuin se vain suinkin on mahdollista olla, jotta ei-toivotuilta hyvinvointitappioilta, työn tarjoaman vääristymiltä ja muilta haitallisilta vaikutuksilta vältytään. Juhana Vartiainen VATT:n ylijohtajana sen hyvin totesi ”Hyvän veropolitiikan periaatteet’” -analyysin esipuheessa:

”Ehdotamme veropolitiikan palauttamista lähtöruutuun. Veropolitiikan pitää
perustua tutkittuun tietoon säännösten vaikutuksista. Sen tavoitteet tulee miettiä
uudelleen, sen tulee olla suunnitelmallista ja sitä koskevan päätöksenteon on
mahdollistettava uudistusten huolellinen valmistelu. Paremmalla veropolitiikalla
voidaan lisätä kaikkien suomalaisten hyvinvointia.”